Duodecim ja Lääkärin värityskirja

Luinpa juuri hämmentävän sekavan ja suorastaan virheitä kuhisevan artikkelin lääkäriseura Duodecimin Lääkärin käsikirjasta. En valitettavasti voi linkata sitä tähän, koska käsikirja ei ole julkinen muille kuin terveydenhoidon ammattilaisille. Ohjeen aihe on ”Väsymysoire” ja sen kirjoittajaksi on merkitty ”Toimitus”. Artikkeli on päivätty 26.5.2015, eli sen pitäisi sisältää uusinta tietoa. Otsikon perusteella voisi päätellä kirjoituksen käsittelevän väsymystä oireena, ja niin se alkaakin – määrittelemällä lyhyesti, mitä väsymyksellä tarkoitetaan.

Hämmennys alkaa jo ensimmäisestä kappaleesta, jossa todetaan: ”Parantavaa hoitoa ei tunneta, mutta merkittävälla osalla potilaista oireilu lievittyy ajan myötä. Tämä tulee kertoa potilaalle.” Luinko juuri oikein? Väsymys on oire, ei sairaus. Väsymysoire on ainakin ihan varmasti oire. Seuraava alaotsikko kuuluu ”Väsymyksen aiheuttajia” ja siinä luetellaan pari tusinaa sairautta tai sairausryhmää, jotka voivat aiheuttaa väsymystä, mm. infektiot, anemia ja krooninen väsymysoireyhtymä. Jos potilaan väsymys johtuu esimerkiksi vielä diagnosoimattomasta diabeteksesta, tuntuisi aika erikoiselta, että potilaalle tulee kertoa, ettei parantavaa hoitoa ole, kun olemassa on kuitenkin hoito, jolla väsymys ja muutkin oireet voidaan saada täysin taltutettua.

Seuraavaksi esitellään, mitä kaikkea lääkärin pitää selvittää ja tutkia voidakseen päätellä, mistä sairaudesta, lääkityksestä tai elämäntavoista väsymys johtuu, vai onko kyseessä idiopaattinen väsymys, eli väsymys, jolle ei löydy syytä. Tässä on järkeä.

Sitten seuraa leuat loksauttava hämmennys: Idiopaattinen väsymys, siis selittämätön väsymysoire, ja lukemattomien muiden oireiden lisäksi väsymystä aiheuttava krooninen väsymysoireyhtymä on ympätty saman väliotsikon alle ja seuraa väittämä ”Todennäköisesti raja idiopaattisen väsymyksen ja kroonisen väsymysoireyhtymän välillä on liukuva ja potilaat edustavat saman oireyhtymän eri vaikeusasteita. Virusinfektiota seuraavalle väsymysoireyhtymälle on oma diagnoosikoodinsa G93.3.”

Diagnoosikoodit määrittelee International Classification of Diseases, tällä hetkellä käytössä versio ICD-10. Se löytyy täältä. Tästä voi jokainen tarkistaa, että virusinfektiota seuraavalla väsymysoireyhtymällä ja kroonisella väsymysoireyhtymällä on sama koodi G93.3. Sama koodi on myös puolella tusinaa muita sairauden nimiä, joihin ei kuulu idiopaattinen väsymys.

Tässä vaiheessa on jo selvää, että Toimitus ei tiedä sairaudesta nimeltä krooninen väsymysoireyhtymä muuta kuin nimen, mutta tämä lääkärien ohjeeksi tarkoitettu teksti jatkuu entistä ällistyttävämpänä: ”Institute of Medicine (IOM) Yhdysvalloissa on vuonna 2015 http://www.iom.edu/Reports/2015/ME-CFS.aspx ehdottanut uutta nimeä ja uusia diagnostisia kriteereitä krooniselle väsymysoireyhtymälle (F48.o). Aiemmat nimitykset ”chronic fatigue syndrome” (CFS) ja myalgic encephalomyelitis” (ME) korvaa nimitys ”systemic exertion intolerance disease (SEID) eli systeeminen rasitusintoleranssi.”

Olen punainen joko suuttumuksesta tai myötähäpeästä Toimitusta kohtaan. Ensinnäkin, niin kuin juuri totesin, kroonisen väsymysoireyhtymän ICD-koodi on G93.3, ei F48.0, joka viittaa psyykkiseen sairauteen nimeltä neurastenia. Toisekseen, laittaa nyt tekstiin linkki muka käytetystä lähteestä (ei edes lähdeluetteloon, vaan keskelle lausetta) ja osoittaa samassa lauseessa, ettei ole lukenut edes tiivistelmää linkkaamastaan raportista! Minä nimittäin olen kyseisen raportin lukenut enkä tule huijatuksi.

Raportin ensimmäinen suositus kuuluun näin: ”Physicians should diagnose ME/CFS if diagnostic criteria are met following an appropriate history, physical examination, and medical work-up. A new code should be assigned to this disorder in the International Classification of Diseases, Tenth Edition (ICD-10) that is not linked to “chronic fatigue” or “neurasthenia.” (Lihavointi lisätty.)

Otetaas askel taaksepäin. Tässä väsymysoiretta käsittelevässä ohjeessa viitataan sekä ICD-10-diagnoosikriteeristöön että IOM:n tuoreeseen ja kattavaan raporttiin sairaudesta, joka on tunnettu yleensä joko nimellä myalginen enkefalomyeliitti tai krooninen väsymysoireyhtymä, lyhyemmin ME/CFS ja jonka ICD-koodi on tähän asti ollut ja on edelleen G93.3. Raportin ensimmäinen suositus kuuluu, että kyseiselle sairaudelle pitäisi lisätä uusi koodi, jotta sitä ei sekoitettaisi ”krooniseen väsymykseen” eli idiopaattiseen väsymykseen tai väsymysoireeseen eikä neurasteniaan, jonka koodi on F48.0. Toimitus tulkitsee tämän niin, että raportti on ehdottanut uutta nimeä krooniselle väsymysoireyhtymälle, jonka koodin toimitus katsoo olevan F48.0 (neurastenia) ja jonka se katsoo olevan todennäköisesti samaa oireyhtymää kuin idiopaattinen väsymys – artikkelissa, jonka on tarkoitus käsitellä väsymystä oireena.

Tämä ME/CFS/SEID/idiopaattinen väsymys/neurastenia on varmaan sekoittanut järjenjuoksuni, kun en ymmärrä tätä Toimituksen logiikkaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Seuraava alaotsikko kuuluu ”Pitkäaikaisen väsymyksen hoito”. Nohevalle ohjetta lukevalle lääkärille on nyt varmasti selvää, tarkoittaako tässä vaiheessa ”pitkäaikainen väsymys” väsymysoiretta, joka on jonkun muun sairauden aiheuttama, vai kroonista väsymysoireyhtymää, joka on sama kuin neurastenia ja idiopaattinen väsymys, mutta joka on nimetty uudelleen SEIDiksi, jottei sitä sekoitettaisi neurasteniaan ja krooniseen väsymykseen.

Yritän nyt päästä yli siitä, etten sen enempää minä kuin kirjoittajakaan tiedä, mistä oikeasti puhutaan, ja keskityn ehdotettujen hoitojen sisältöön. Näissä on jotain järkevääkin: ”Hoidossa keskitytään oireiden lievitykseen ja toimintakyvyn parantamiseen yhteistyössä potilaan kanssa. Keskeistä on supportiivinen asenne ja potilaan oireiden kuuntelu. Usein kannattaa sopia potilaalle kontrolliaikoja hoidon alkuvaiheessa eikä sopia vastaanotolle tulosta voinnin heikennyttyä.”

Toivon todella, että tätä aletaan noudattaa. Toistaiseksi ainoa ”hoito”, jota diagnoosikoodilla G93.3 on julkisesta terveydenhoidosta saanut, on ollut ”seuranta omassa terveyskeskuksessa”. Tämä sisältää joillain puolen vuoden välein otettavan perusverenkuvan, josta todetaan, että se ei vieläkään kerro sairauden syytä. Toisilla protokollaan kuuluu, että otetaan perusverenkuva kerran ja käsketään tulla uudestaan, jos oireet pahenevat. Jos potilas palaa pahentuneine oireineen, toistetaan protokolla.

Ainoiksi hoidoiksi esitetään jälleen kerran kognitiivista käyttäytymisterapiaa ja asteittaisia liikuntaharjoituksia. Käyttäytymisterapian kritisointiin en nyt viitsi käyttää montaa sanaa, koska siitä ei ole potilaalle haittaakaan (paitsi terapiaan kulkemisen aiheuttama rasitus, joka ei vaikeasti sairaalle ole vähäinen). Totean vain, että uskoisin parempia tuloksia saavutettavan sillä, että psykologin 45 minuutin session palkka käytettäisiin siihen, että hoitava lääkärini lukisi sillä rahalla saatavan ajan vaikka edellä mainitun IOM:n raportin liitteenä olevaa lääkäreille tarkoitettua ohjetta.

Asteittaisesta liikuntaharjoittelustakaan ei välttämättä olisi potilaalle haittaa, jos se toteutettaisiin oikein. Valitettavatii seuraavat rivit osoittavat taas, ettei Toimituksella on etäistäkään käsitystä keskimääräisen ME/CFS/SEID-potilaan oireista ja toimintakyvystä. ”Esim. kevyellä n. 30 min kestävällä liikunnalla pyritään syketaajuuteen alle 100 / min. Vaikeaoireisilla potilailla alkutavoitteet voivat olla huomattavasti pienemmät. Harjoitusten vaativuutta nostetaan asteittain. Monet erilaiset liikuntamuodot, kuten kävely, uinti, pyöräily, kuntosaliharjoittelu, soveltuvat.”

Yritän ymmärtää lausetta ”30 min kestävällä liikunnalla pyritään syketaajuuteen alle 100/min”. Monilla tuntemillani SEIDiä sairastavilla syke nousee sataan jo siitä, että nousee sängystä ylös. Toimitus toki tietäisi tämän, jos olisi lukenut raportin ja ymmärtänyt, mitä ortostaattinen intoleranssi tarkoittaa. Itse olen usein laskenut sykkeekseni 115 – 120 istuessani pöydän ääressä ja suorittaessani jotain niinkin rasittavaa kuin ruokailu. Minun sairauteni on silti lievä ja pystyn liikkumaan harvinaisen paljon, vaikka sykkeeni nousee rauhallisessakin kävelyssä reilusti yli sadan.

No, edellinen oli tietysti vain esimerkki, ”alkutavoitteet voivat olla huomattavasti pienemmät” ja ”harjoitusten vaativuutta nostetaan asteittain”. Näin sanomalla oletetaan, että luonnollisesti potilaan kunto kohenee alkuun varovaisten harjoitusten myötä ja kunnon kohennuttua voidaan progressiivisesti lisätä rasitustasoa. Näin sujuvasti ohitetaan IOM:n raportin havainto siitä, että rasituksen jälkeinen oireiden paheneminen (post-exertional malaise, PEM), tai rasituksesta palautumisen hitaus, on olennainen kriteeri erottamaan ME/CFS/SEIDin muusta pitkäaikaisesta väsymyksestä. Raportissa todetaan muun muassa näin: ”The delayed onset and functional impairment associated with PEM also is supported by actigraphy data. ME/CFS participants enrolled in a walking program designed to increase their steps by about 30 percent daily were able to reach this goal initially, but after 4 to 10 days their steps decreased precipitously”. Liikunnan asteittainen lisääminen voi siis hetken aikaa vaikuttaa hyvältä idealta ja johtaa myöhemmin potilaan voinnin romahtamiseen.

En ole myöskään vielä törmännyt sellaiseen asteittaiseen liikuntaohjelmaan, jossa otettaisiin huomioon, että mikä tahansa arkiaskare, kuten tiskaaminen, pyykkien ripustaminen tai suihkussa käyminen voi olla SEID-potilaalle rasitustasoltaan liikuntasuoritus. Kun päivittäisistä pakollisista askareistakin selviäminen on useimmille haaste, työnteosta puhumattakaan, Suomessa ehdotetaan parannuskeinoksi vaikka uintia, pyöräilyä tai kuntosaliharjoittelua!

Ultimaatumina tässä hoito-ohjeessa todetaan: ”Huonoon ennusteeseen viittaavat … potilaan vakuuttuneisuus taustalla olevien fyysisten tekijöiden merkityksestä oireiden aiheuttajana.” Niinpä. Kun potilas ei suostu uskomaan, että oireet ovat mielikuvituksen tuotetta tai psyykkisiä, jarruttaa hän paranemistaan. Näin meidän lääkärikunnallemme kerrotaan Duodecimin ohjeessa, joka käypä hoito -suosituksen puuttuessa lienee ainoa, tai useimpien lääkärien silmissä ainakin arvovaltaisin, julkaisu, jonka avulla krooniseen väsymysoireyhtymään perehdytään.

Jos Toimitus olisi vaivautunut lukemaan IOM:n raportin lyhyesti esittelevästä power point -esityksestä edes ensimmäiset varsinaiset sisältöslaidit (tekijöiden ja sisällysluettelon jälkeen), olisi Toimitus ehkä huomannut olevansa väärässä: ”Seeking and receiving a diagnosis can be a frustrating process for several reasons, including skepticism of health care providers about the serious nature of ME/CFS and the misconception that it is a psychogenic illness or even a figment of the patient’s imagination. (Lihavointi lisätty.)

Mikäli viidenkymmenen slaidin pp-esitys tuntui liian pitkältä, Toimitus olisi voinut lukea saman neljän sivun tiivistelmästä. Tai jos neljä sivuakin oli liikaa, tarjolla oli myös kaksisivuinen ”Key facts”, jossa sama asia sanottiin hieman vähemmän eksplisiittisesti.

Näen tälle sekoilulle kaksi vaihtoehtoa: Joko on niin, että Suomen terveydenhoitoa vaivaa niin riipivä resurssipula, ettei loppuunajettu lääkärikunta enää pysty suoriutumaan tehtävistään, eikä Toimitus siksi mitenkään ehdi perehtyä uusimpaan tutkimukseen ohjeita päivittäessään. Tai sitten artikkelia kirjoittaneet vanhoihin käsityksiinsä luutuneet tohtorit ovat olleet siinä määrin itseriittoisia, etteivät ole katsoneet tarpeelliseksi perehtyä kansainvälisten asiantuntijoiden näkemyksiin. Voi vain arvailla, kummasta on kyse, kun kahden sivun lukemisella olisi välttänyt suuren osan artikkelin virheistä.

Toivoisin Duodecimin toimitukselta jatkossa edes alkeellista perehtymistä aiheisiin, joista kirjoittavat jotakuinkin kaikkien Suomen lääkärien noudattamaan ja kunnioittamaan Lääkärin käsikirjaan.

Mainokset